”Äiti sä voit mennä ulos ja vapauttaa sun aivot” totesi tyttäreni, kun ääneen pohdin pääni olevan täynnä asioita. Minusta se oli oiva idea ja sovimme, että hän puuhaa omiaan sillä aikaa kun käyn ulkona vapauttamassa aivoni. Raikas tuuli, joka tuli pihamaalla vastaan tuntui kuitenkin vain pöllyyttävän kaiken mitä päässäni liikkui vielä hurjempaan valssiin, enkä tuntenut ensinnäkään pääni vapautuvan. Puuveneen luona käyskentelevä Viikinki oppaani totesi ohi kulkiessani ”Vaikka kulkisit merten taa ovat samat aihiot kentässäsi”.

Niin se on. Voisin kyllä tuulettua ulkona keskittymällä muuhun kuin siihen, mitä kentässäni on, mutta heti kun keskittymiseni herpaantuisi pihakoivusta taivaan tuuliin, valtaisivat kaikki nuo asiat pääni jälleen eikä tietoisuuteni virtaisi vapaana. Mitäpä sitten neuvoksi?

Tyttäreni neuvon ansiosta sain lahjaksi oivan tavan aivojen vapautukseen. Ensin tuli mennä ulos ja kuljeskella pitkin poikin kunnes aivot olivat vapautuneet. Minun tapauksessani tuo vapautuminen tarkoittaa sitä, ettei siellä liiku mitään erityistä, johon ajatukseni jumittuisivat. Sitten sisään palattuani otin Viikingin mukaisen tavan ’asettaa asiat omiin tynnyreihin’. Aina kun jokin asia tupsahti ajatuksiini, otin siitä kuin villistä kissanpennusta niskaotteen ja asetin sen ensin sanoiksi sitten suunnitelmaksi siten, että laitanko tynnyrin kannen kiinni ja säilön sen odottamaan toista hetkeä vai nostanko sen tynnyristä ja teen sille jotakin ja samalla katson mitä muuta juuri tuossa nimenomaisessa tynnyrissä on. Kun oikein alan arjessani hengästyä tarkistan ovatko tynnyrini järjestyksessä. Enää en kärsi kentässäni olevasta energian runsaudesta vaan seikkailen ja järjestelen avainsananani: ’minä itse’.